Thiessin emigranttisisarukset

Olen menossa marraskuussa katsomaan Kaarina-Teatteriin Rakkaudella Sisaresi -näytelmää. Siitä johdosta olenkin alkanut muistella lapsuuttani ja näitä erikoisia siskoksia lapsuusmaisemissani – heidän Solgårdin huvila sijaitsi isovanhempieni naapurissa.

Thiessin kaksossisaret Eleanor ja Irene. (kuva lainattu netistä)

Noin 30 vuotta sitten Kaarinassa oli hyvin poikkeuksellinen huutokauppa. Emigrantteina Pietarista muuttaneen Thiess-Stewartin perheen viimeiset jäsenet olivat menehtyneet, ja heidän omaisuutensa oli kaupan. Itsekin pikkutyttönä osallistuin useana päivänä tähän huutokauppaan ja sieltä elämäni ensimmäisen antiikkiesineen päädyin ostamaan.
Thiessien asuttama Solgårdin huvila Littoisissa oli hutera ja huonokuntoinen, ja siellä aika kuvainnollisesti oli pysähtynyt 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin.

Pietarissa Thiessin perhe oli kuulunut hienostoon.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua ja Venäjän alkaessa kuohua saksalais-venäläinen isä John ennakoi, että kotimaassa ei olisi enää turvallista ja hankki Littoisista huvilan. Thiess-Stewart – perhe muutti Suomeen vuonna 1916. Varakkaalla perheellä oli mukanaan kaksi junavaunullista irtaimistoa, mutta suuri osa omaisuudesta jäi Venäjälle. Toinen vaunu jouduttiin antamaan rajalla lahjuksena viranomaisille.

John Thiessin liikeyritys jäi Pietariin. Suomessa hän ei saanut liiketoimiaan sujumaan, ja seurapiirielämään tottunut perhe joutui elämään hyvin vaatimattomasti. Perheenjäsenet myivät sukukalleuksiaan ja joutuivat tekemään erilaisia palkkatöitä, joita he kovasti häpeilivät.

Kymmenen Suomi-vuoden jälkeen isä ei enää kestänyt. Hän päätyi riistämään henkensä ampumalla itsensä Solgårdin huvilan piharakennuksessa vuonna 1927.
Perheestä huolehtiminen kaatui ainoalle pojalle, Victorille, hän yritti löytää tulolähteitä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kolme vuotta isänsä kuoleman jälkeen Victor hirtti itsensä hotellissa Helsingissä.

Perheen toiseksi nuorimman tyttären Marionin mielenterveys horjui. Hän joutui 1930-luvulla mielisairaalaan ja eli laitoksissa elämänsä loppuun.
Nuorin tytär Edna ei myöskään jaksanut. Hän teki vuonna 1958 itsemurhan Littoisten huvilassa veitsellä. Äiti Eleanor löysi verisen tyttärensä. Äidinkin kunto huononi, ja lopulta kunta vei hänet vastoin tahtoaan kunnalliskotiin. Äiti menehtyi vuonna 1962.
Lopulta jäljellä olivat vain kaksostytöt Eleanor (Nora) ja Irene (Rina).

Nora ja Rina elelivät Villa Solgårdenissa rapistuvan loiston keskellä. Heille suurta lohtua tuotti se, että he olivat todennäköisesti sukua Skotlannin kuninkaallisille.
Littoisten huvila rappeutui rappeutumistaan, mutta sen sijaan, että kunnostustöihin olisi ryhdytty sisarukset palkkasivat naapurin pojan kuuluttamaan heidät nimeltä, kun he laskeutuivat natisevia portaitaan ottamaan aitoja ja kuviteltuja vieraitaan vastaan. Likaisia lautasia kerättiin kellariin, koska heidän arvolleen ei sopinut tiskaaminen. Kaikkialle levitettiin tuhkaa, jotta näkyisi, onko huvilassa käynyt varkaita. Sisarukset muuttuivat vanhemmiten varsin vainoharhaisiksi. He olivat kuitenkin ajoittain myös onnellisia, koska he elivät paljon muistojen kautta. Vaikka arki oli heille vaikeaa, loitokkaat muistot kantoivat heitä eteenpäin.

Lämmitys reistaili usein eikä lämmintä vettä aina ollut, joten sisarukset päätyivät hoitamaan henkilökohtaista hygieniaansa pumpulitupoilla ja kölninvedellä.
Sisarukset ja littoislaiset suhtautuivat erittäin epäluuloisesti toisiinsa. Perhe joutuu eristyksiin osittain omasta tahdostaan, osittain ympäristön tähden. Venäläisiä kartettiin ja vieroksuttin. Kun sisarukset liikkuivat kaupungilla tai istuivat bussipysäkillä, he riitelivät koko ajan keskenään usealla eri kielellä. Sisarukset koettiin oudoiksi, ehkä jopa pelottaviksi.Toisaalta myös ystävyyssuhteita alkoi vuosien mittaan rakentua. Paikalliset kutsuivat heitä lintuneideiksi.

Vuonna 1987 Villa Solgårdin lämmitys loppuu kylmänä tammikuun päivänä. Tuolloin 86-vuotiaat Eleanor ja Irene eivät halua eivätkä kykene hankkimaan apua. Ilta koituu Irenen kuolemaksi. Myöhemmin saman vuoden huhtikuussa myös Eleanor kuolee.

 


Thiessin sisarukset sellaisena, miten itse heidät muistan (kuva lainattu netistä)

Yle Uutiset: Merimiehen koirat

Yle:n alkuperäinen juttu löytyy täältä

Ilotalojen kuitteja vai matkamuistoja? – Suloisten ikkunakoirien tarinalla on kaksi puolta

Viattoman suloiset posliinikoirat ikkunalla ovat aikoinaan toimineet viestintuojina. Ikkunasta kurkkiva koirapari oli merkki isännän merimatkasta.

kaksi posliinikoiraa
Ryhdikkäät koirakaverukset.Johanna Manu / Yle

Kiharakorvaiset spanielit tuijottavat tiiviisti ikkunalasin takaa. Ryhdikkäät kaverukset ovat odottaneet pitkään. Kun ovi vihdoin käy kuukausien odotuksen jälkeen, ne kääntävät selkänsä kertoen ohikulkijoille, että perheen pää on tullut kotiin.

– Näistä puhutaan merimiesten koirina. Ne olivat ikkunalaudoilla tuijottamassa merelle, kun talon isäntä oli seilaamassa. Emäntä käänsi ne katsomaan sisälle päin isännän palattua kotiin, selventää turkulainen antiikkikauppias Hanna Kulmala.

Koirat toimivat viestintuojina, mutta tarina ei kerro, halusivatko rouvat nimenomaan viestiä olevansa isäntavapaalla.

Tarkoin määrätyt muodot

Koirakaverusten ulkomuodolle on tietyt kriteerit. Alun perin Englannin johtavalta keramiikka-alueelta, Staffordshiresta, oleva koirapari sai mallinsa kuningatar Victorian lempikoirarodun mukaan. Cavalier kingcharlesinspanieli tuntui englantilaisille tutummalta kuin koirien ensimmäinen esikuva, kiinalainen, leijonamainen Foo-koira.

Posliinikoirat ovat käsinmaalattuja, joten ne kaikki ovat uniikkeja. Tyypillinen väri on valkoinen tummilla täplillä. Koiraparit ovat aina toistensa peilikuvat. Selkäpuoli on usein jätetty koristelematta, sillä koirat ovat tarkoitettu katseltavaksi edestä päin. Koska koristekoirat on tarkoitettu ikkunalaudoille, on niiden muoto melko kapea.

Koiria valmistetaan vielä nykyäänkin Stafforshiressa.

Posliinikoiria
Johanna Manu / Yle

Haluttuja harvinaisuuksia

Koirien on tarkoitus olla aina yhdessä.

– Yksinäinen koira on puolikas vain. Jos toinen särkyy, on haastavaa löytää sille vastaavaa paria, Hanna Kulmala tietää.

Koirapari on nykyäänkin vielä haluttu keräilyesine. Aidosti vanhasta Staffordshiren tehtaan koiraparista saa pulittaa useamman sata euroa.

Koiraparin tahrainen tausta

Suloisten spanieleiden historiaan liittyy myös tarina, joka ei ole kovin imarteleva. Antiikkikauppias Hanna Kulmala tietää kertoa, että viattomien tuliaisten puhutaan olevan mahdollisesti kuitteja ilotaloista.

Alkujaan puolisot ottivat kauniit tuliaiset mielellään vastaan, mutta taustan selvittyä niitä alkoi löytymään rikottuina uuneista.

Hanna Kulmala

– Alkujaan puolisot ottivat kauniit tuliaiset mielellään vastaan, mutta taustan selvittyä niitä alkoi löytymään rikottuina uuneista.

Jos tahraista taustaa ei olisi, koiria voisi olla nykyään saatavilla enemmänkin. Tarina kertoo, että merimiehet eivät lopulta uskaltaneet tuoda koiria enää mukanaan, joten niitä löytyy melkoiset määrät meren syleilystä.